Laitetaan nyt toi vaellusreissun tarina pakettiin, ennenkuin poistun kokonaan Kathmandusta. Ylihuomenna pitäis lentää Vantaalle. Tosin Turkkilaisten lennot on olleet pari viimeistä päivää 5 tuntia myöhässä saapuessaan tänne. No jos näin käy ylihuomenna, se tietää ylimääräistä yötä Istanbulissa ja mikäpä kiire valmiissa maailmassa on.
Pääsin pari päivää sitten täällä saunaan, varmaan Kathmandun parhaaseen saunaan. Ennen vuorille lähtöä annoin palautetta (positiivista) Suomen suurlähetystöön. Olen niin monta kertaa kuullut paikallisilta asukkailta kehuja, kuinka Suomi tekee hyvää kehitysyhteistyötä rakentaessaan kaivoja ja yleensäkin vesiprojekteja. Noh, kerroin sen sitten lähetystöön ja sieltähän kiiteltiin palautteesta ja loppujen lopuks sain kutsun saunomaan. Lauantaina sit Jukan kanssa saunottiin ja parannettiin tovi maailmaa.
Suomen aikaansaannokset täällä ovat hyvä esimerkki siitä, kuin kun oikeat kaverit tekevät oikeita asioita, niin pienemmälläkin rahallisella panostuksella saadaan hyviä tuloksia aikaan.
Vaelluksesta vielä jotain kommentteja; Gokyo on Everestin alueen hienoimpia paikkoja monessa suhteessa. Hienoja järviä ja tietty ne ympäröivät maisemat. Myös jäävirta on massiivinen, vaikkakin se näyttäisi olevan enemmän kiviä kuin jäätä.
Gokyon jälkeen Cho La pass meni kuin olis ollut sunnuntai kävelyllä Nuuksiossa. Olisin voinut solan jälkeen vielä jatkaa matkaa, kun saavuttiin Dzonglhaan. Mun kantaja ei kuitenkaan halunnut jatkaa, vaan esitti, että mennän seuraavana päivänä suoraan Gorak Shepiin. No näin myös tehtiin. Dzonglhassa vietin taas unettoman yön. Unta max pari tuntia aamuyöstä. Katselin jo yöllä karttaa, että aamulla suuntaan alaspäin ja homma on siinä. Aamu ja auringon paiste kuitenkin muutti mielen. Käveltiin suht pitkä päivä Gorak Shepiin, missä on alueen viimeiset majatalot, ennen Everestin perusleiriä. Kävin vielä illalla kiipeämässä Kala Pattarin huipulle, kun ilma oli kirkas ja mahdollisuus kuvata Everestiä auringonlaskun aikaan. Gorak Shepissä oli myös uneton yö, kuten myös seuraava Lobuchessa. 3 vrk:n unisaldo oli vajaa 6 tuntia. Silloin tajusin, että näin homma ei voi jatkua. Lobuchessa kerroin kantajalleni Mekille, että nyt lähdetään Phericeen tapaamaan lääkäriä. Siellä on Himalayan Rescue Associationin vapaaehtoislääkäreitä duunissa kiipeilysesonkina. Ajatus oli, että jos sieltä löytyy apua ja saa luvan jatkaa, niin sit koukataan sitä kautta Chhukungiin ja Imja Tselle. Jos apua ja lupaa ei tule, niin sit Luklaan ja lento Kathmanduun. Phrericessa oli muistaakseni kiiwi lekuri, joka kertoi, että univaikeudet on todella yleisiä vuorilla, vaikka niitä ei muualla olisikaan. 90 taalaa maksoi konsultaatio ja 5 unipilleriä. Kävin täällä Kathmandussa hakemassa niitä apteekista lisää, 10 kpl täällä maksoi euron. No ilman niitä lääkkeitä mun reissu olis päättynyt viikkoa aikaisemmin.
Chhukungissa oltiin muutama päivä, kiipesin Chhukung Ri vuoren ja sit Imja Tse perusleiriin.
Siellä asiat tapahtui suht nopeasti. Saavuin leiriin klo 13 aikaan. Kokki teki heti safkaa omassa kokkiteltassa ja palvelu toimi muutenkin todella hyvin. Siellä oli yksi noin 7 hlö ryhmä, joka oli kiivennnyt aikaisemmin Mera vuoren. Mun lisäksi oli yks brittikundi ja 3 hengen ryhmä ausseja jotka liittyivät kiipeilyporukkaan. Leirin pomo tuli kysymään päivällä, että haluaako joku kiivetä jo tänä yönä. Mä oli heti käsi pystyssä ja se britti Tom halus kans kiivetä. No sit nopeasti kerrattiin kiipeilyyn liittyviä juttuja, harjoiteltiin jumarin ja laskeutumiskasin käyttöä. Iltasafka kuuden jälkeen sit pötkölleen muutamaks tunniks ja puolen yön aikaan ylös. Yhden aikaan lähdettiin liikkeelle, mentiin varsin kovaa kyytiä. Kiipeilyopas oli todella hyvä tyyppi, osas hommansa. Oli käynyt huiputtamassa Everestin kerran. 6 tuntia kiivettiin 1,2 km vertikaalia ja oltiin huipulla. Lopussa oli 200 m vertikaalia, joka oli todella rankka setti. Osittain se varmaan johtuu meidän kovasta alkuvauhdista, osittain siitä, että 45-50 asteista seinämää vaan ei kiivetä tuolla korkeudella kovin helposti.
Fiilikset huipulla oli kieltämättä hienot. Jollainlailla herkistävä fiilis. Porukkaa huipulle tuli kokoajan lisää ja se on varsin pieni pläntti, joten lähdettiin aika nopeasti alas. Keli oli kyllä loistava, yölläkään ei tuntunut kovin kylmältä, tosin meidän vauhdillakin voi olla tekemistä sen kanssa. Oltiin jo viimeisellä jyrkällä seinämällä, ennenkuin aurinko nousi. Tosin täysi kuu valaisi varsinkin jäätikköosuuden niin hyvin, että otsalamppuja ei tarvinut.
Sit paineltiin alas, perusleirissä ruokaa ja juomaa ja sit vielä jatkettiin Dingbocheen yöksi. Siinä oltiin kaikkiaan 16 tuntia liikkeellä.
Siitä eteenpäin mentiinkin vauhdikkaasti, yksi yö Namche Bazaarissa ja seuraavana päivänä Luklaan.
Luklassa oltiin jo koneessa kiitoradan päässä, kun tornista ilmoitettiin, että kenttä on juuri suljettu
liian kovan sivutuulen vuoksi. Onneks muutaman tunnin odottelun jälkeen tuuli tyyntyi hieman ja päästiin lentämään Kathmanduun. Siinäpä lyhykäisyydessään lähes kuukauden setti vuorilla. Yritän ladata viimeiset kuvat, jos kaistan nopeus antaa mahdollisuuden.
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
Pääsin pari päivää sitten täällä saunaan, varmaan Kathmandun parhaaseen saunaan. Ennen vuorille lähtöä annoin palautetta (positiivista) Suomen suurlähetystöön. Olen niin monta kertaa kuullut paikallisilta asukkailta kehuja, kuinka Suomi tekee hyvää kehitysyhteistyötä rakentaessaan kaivoja ja yleensäkin vesiprojekteja. Noh, kerroin sen sitten lähetystöön ja sieltähän kiiteltiin palautteesta ja loppujen lopuks sain kutsun saunomaan. Lauantaina sit Jukan kanssa saunottiin ja parannettiin tovi maailmaa.
Suomen aikaansaannokset täällä ovat hyvä esimerkki siitä, kuin kun oikeat kaverit tekevät oikeita asioita, niin pienemmälläkin rahallisella panostuksella saadaan hyviä tuloksia aikaan.
Vaelluksesta vielä jotain kommentteja; Gokyo on Everestin alueen hienoimpia paikkoja monessa suhteessa. Hienoja järviä ja tietty ne ympäröivät maisemat. Myös jäävirta on massiivinen, vaikkakin se näyttäisi olevan enemmän kiviä kuin jäätä.
Gokyon jälkeen Cho La pass meni kuin olis ollut sunnuntai kävelyllä Nuuksiossa. Olisin voinut solan jälkeen vielä jatkaa matkaa, kun saavuttiin Dzonglhaan. Mun kantaja ei kuitenkaan halunnut jatkaa, vaan esitti, että mennän seuraavana päivänä suoraan Gorak Shepiin. No näin myös tehtiin. Dzonglhassa vietin taas unettoman yön. Unta max pari tuntia aamuyöstä. Katselin jo yöllä karttaa, että aamulla suuntaan alaspäin ja homma on siinä. Aamu ja auringon paiste kuitenkin muutti mielen. Käveltiin suht pitkä päivä Gorak Shepiin, missä on alueen viimeiset majatalot, ennen Everestin perusleiriä. Kävin vielä illalla kiipeämässä Kala Pattarin huipulle, kun ilma oli kirkas ja mahdollisuus kuvata Everestiä auringonlaskun aikaan. Gorak Shepissä oli myös uneton yö, kuten myös seuraava Lobuchessa. 3 vrk:n unisaldo oli vajaa 6 tuntia. Silloin tajusin, että näin homma ei voi jatkua. Lobuchessa kerroin kantajalleni Mekille, että nyt lähdetään Phericeen tapaamaan lääkäriä. Siellä on Himalayan Rescue Associationin vapaaehtoislääkäreitä duunissa kiipeilysesonkina. Ajatus oli, että jos sieltä löytyy apua ja saa luvan jatkaa, niin sit koukataan sitä kautta Chhukungiin ja Imja Tselle. Jos apua ja lupaa ei tule, niin sit Luklaan ja lento Kathmanduun. Phrericessa oli muistaakseni kiiwi lekuri, joka kertoi, että univaikeudet on todella yleisiä vuorilla, vaikka niitä ei muualla olisikaan. 90 taalaa maksoi konsultaatio ja 5 unipilleriä. Kävin täällä Kathmandussa hakemassa niitä apteekista lisää, 10 kpl täällä maksoi euron. No ilman niitä lääkkeitä mun reissu olis päättynyt viikkoa aikaisemmin.
Chhukungissa oltiin muutama päivä, kiipesin Chhukung Ri vuoren ja sit Imja Tse perusleiriin.
Siellä asiat tapahtui suht nopeasti. Saavuin leiriin klo 13 aikaan. Kokki teki heti safkaa omassa kokkiteltassa ja palvelu toimi muutenkin todella hyvin. Siellä oli yksi noin 7 hlö ryhmä, joka oli kiivennnyt aikaisemmin Mera vuoren. Mun lisäksi oli yks brittikundi ja 3 hengen ryhmä ausseja jotka liittyivät kiipeilyporukkaan. Leirin pomo tuli kysymään päivällä, että haluaako joku kiivetä jo tänä yönä. Mä oli heti käsi pystyssä ja se britti Tom halus kans kiivetä. No sit nopeasti kerrattiin kiipeilyyn liittyviä juttuja, harjoiteltiin jumarin ja laskeutumiskasin käyttöä. Iltasafka kuuden jälkeen sit pötkölleen muutamaks tunniks ja puolen yön aikaan ylös. Yhden aikaan lähdettiin liikkeelle, mentiin varsin kovaa kyytiä. Kiipeilyopas oli todella hyvä tyyppi, osas hommansa. Oli käynyt huiputtamassa Everestin kerran. 6 tuntia kiivettiin 1,2 km vertikaalia ja oltiin huipulla. Lopussa oli 200 m vertikaalia, joka oli todella rankka setti. Osittain se varmaan johtuu meidän kovasta alkuvauhdista, osittain siitä, että 45-50 asteista seinämää vaan ei kiivetä tuolla korkeudella kovin helposti.
Fiilikset huipulla oli kieltämättä hienot. Jollainlailla herkistävä fiilis. Porukkaa huipulle tuli kokoajan lisää ja se on varsin pieni pläntti, joten lähdettiin aika nopeasti alas. Keli oli kyllä loistava, yölläkään ei tuntunut kovin kylmältä, tosin meidän vauhdillakin voi olla tekemistä sen kanssa. Oltiin jo viimeisellä jyrkällä seinämällä, ennenkuin aurinko nousi. Tosin täysi kuu valaisi varsinkin jäätikköosuuden niin hyvin, että otsalamppuja ei tarvinut.
Sit paineltiin alas, perusleirissä ruokaa ja juomaa ja sit vielä jatkettiin Dingbocheen yöksi. Siinä oltiin kaikkiaan 16 tuntia liikkeellä.
Siitä eteenpäin mentiinkin vauhdikkaasti, yksi yö Namche Bazaarissa ja seuraavana päivänä Luklaan.
Luklassa oltiin jo koneessa kiitoradan päässä, kun tornista ilmoitettiin, että kenttä on juuri suljettu
liian kovan sivutuulen vuoksi. Onneks muutaman tunnin odottelun jälkeen tuuli tyyntyi hieman ja päästiin lentämään Kathmanduun. Siinäpä lyhykäisyydessään lähes kuukauden setti vuorilla. Yritän ladata viimeiset kuvat, jos kaistan nopeus antaa mahdollisuuden.
