Hello Finland Pokhara Calling

Kuten eräs suuresti kunnioittamani duunikaveri totesi; "nopeat liikkeet on näyttäviä" reissasin eilen Pokharaan. Tässä kun nautiskelen aamun raikkaasta ilmasta, hyvin nukutun yön ja aamiaisen jälkeen voi taas avautua julkisesti..

Olin tosiaan kaverini Kumarin serkun perheen kotona juhlistamassa Dashainia. Siellä oli molempien perheet kokonaisuudessaan ja joku sukulaispoika maalta. Dashain on hindujen juhla, eikä hindujen juhliin yleensä pääse ei hindut. Sama koskee hindujen temppeleitä. Alkuun rakenneltiin Pujaa http://fi.wikipedia.org/wiki/Puja varten "alttari".

 Kumar koristeli moottoripyöränsä asiaankuuluvasti.
Prätkämatka Kumarin kyydissä oli aavistuksen hiuksia nostattava, kun Kathmandu on pölyinen kaupunki, niin kadut on myös paksun pölyn kuorruttamia, joten se prätkän rengas ei kovin hyvin pidä. No ilman naarmuja siitä selvittiin.

Asiaankuuluvasti koristeltu prätkä, suitsukkeetkin palaa lokasuojalla

Kun alttari oli valmis alkuun talon isäntä antoi siunauksen Kumarille ja mulle. Saatiin samalla Tika otsaan. Samalla tietty saatiin siunausta lähes kaikkien tilanteiden varalle. Verrattavissa kai kristittyjen ehtoolliseen, mutta jotenkin huomattavasti mielenkiintoisempi homma.

Talon isäntä siunaa vaimonsa

Talon poika oli puvussa, onneks kävin ostamassa kauluspaidan

Tika selfie

Kun kaikki oli siunattu, oli vuorossa ruokailu. Se herätti hieman kysymyksiä, mutta en niit viitsinyt kysyä tai oikeastaan unohdin kysyä. Me miehet nimittäin istuttin kolmestaan tuossa huoneessa missä Puja pidettiin. Meille tuotiin sinne ruokaa tasaiseen tahtiin ja otettiinpa siinä oluetkin. Safkaa oli järkyttävän paljon ja se oli ihan superhyvää. Ruokalajeja oli ainakin kymmenen. Suvun vaimot hääräsivät keittiössä, ja ruokaa tuli lisää kokoajan. Siinä istuskeltiin lattialla varmaan pari tuntia ja juteltiin miesten kanssa niitä näitä. Kumarin serkku on kiinteistövälittäjä ja puhui myös enkkua kuten hänen yliopisto opettaja vaimonsakin. Sen jälkeen Kumar ilmoitti, että siirrytään lounaalle. Mä olin varma, että se on vitsi, mutta ei, siirryttiin keittiöön, missä oli katettu pöydän ääreen jälleen meille kolmelle lautaset. No syöminen jatkui, tosin mun oli pakko jättää puolet lautaselle, ei vaan kertakaikkiaan mahtunut mihinkään. Ruokailun aikana naisetkin istuivat pöytään jutustelemaan. Itse halusin eritysesti muistella sitä hetkeä, kun Dipa juoksi minua karkuun Luklassa. Kovasti asia häntäkin nauratti tässä vaiheessa. Kumar ja hänen serkkunsa menivät päikkäreille, joten jäin keskustelemaan vaimojen kanssa. Ensin jouduin selvittämään miten Nepal on muuttunut viimeisen 18 vuoden aikana. Sen jälkeen piti vertailla Suomea ja Nepalia keskenään. Oli kyllä erittäin mielenkiintoista kuulla naisnäkökulmaa kunnolla eka kertaa hindumaassa. Naiset ainakaan Kathmandussa eivät ole käsittääkseni kovin alistetussa asemassa. Varmaan riippuu siitä perheen asemasta mihin sattuu syntymään, maaseudun köyhissä perheissä tilanne on aivan toisenlainen. Ehkä pitäis jutella paikallisen tasa-arvo valtuutetun kanssa, ennenkuin tekee enempi johtopäätöksiä. Ainakaan kumpikaan näistä vaimoista ei kritisoinut elinolojaan mitenkään ja kertoivat olevansa onnellisia kun sitä kysyi. Pitkien keskusteluiden jälkeen kulttuurieroista minulta kysyttiin, mitä elämä on minun näkymyksen mukaan. Kysymys tuli kyllä niin puun takaa ja esitettiin mulle eka kerran. Hetken siinä joutui miettimään, mitä se on ja miten se kerrotaan ymmärrettävästi englanniksi. Sit kerroin, että elämä on kuin matka jota teet tiellä. Synnyt tien varrelle, etenet sitä pitkin ja joudut monessa risteyksessä valitsemaan mihin käännyt, etkä välttämättä tiedä mihin se tie johtaa. Jossain vaiheessa matkasi sillä tiellä päättyy ja siirryt johonkin muualle, mistä minulla ei ole tietoa. Ilmeisesti määritelmäni oli sen verran hyvä, että se sai nyökyttelyä aikaan. En kyllä esittänyt vastakysymystä asiasta, kun en muutenkaan koskaan kysele tuollaisia asioita. Tosiaan eka kertaa jouduin tuollaisen kysymykseen vastaamaan. Miten itse olisit vastannut siihen??

Juhlien jälkeen päätin, että aamulla hypppään bussiin ja ajan Pokharaan. Matka on 200 km ja tie on parasta mitä Nepalilla on tarjota. Matkaan kului turistibussilla 8 tuntia. Matkan jäljiltä selkä on aika huonossa kunnossa. Jouduin istumaan viimeiselle penkkiriville ja kyyti oli varsin röykkyinen. Tie oli itseasiassa huonommassa kunnossa kuin 1996 kun kävin täällä eka kerran. No silloin se oli suht uusi, enään se ei ole ja vuoristo olosuhteet kuluttavat tiestöä nopeasti. Toi tie rakennettiin aikoinaan eurooppalaisten insinöörien johdossa, joilla oli kokemusta vuoristo-olosuhteista. Tietty se tehtiin myös kehitysapuna. Suomi on tehnyt täällä hyvää duunia, siitä kuulee monissa paikoissa, kun Suomi on rakennuttanut kaivoja kyliin ja ollut myös sähköistysprojekteissa mukana. Kerrankin jotain hyviä esimerkkejä, miten kehitysavulla saadaan jotain kokreettista aikaan, eikä vaan lisätä paikallista korruptiota.

Paikallinen ABC

Näkymä ABC:n vessasta. Kattoa ei tietty ollut.

Paikallinen Scania Vabis

Nyt olis 8 päivää aikaa chillailla, ennen paluuta Kathmanduun. Näillä näkymin 16.10.2014 häivyn vuorille. Tämä Pokharan kaupunki on kasvanut ihan älyttömästi vuodesta 1998, kun oon käynyt täällä viimeksi. Turistien määrä on kyllä huikea. Toisaalta se on hyvä, paikalliset saavat elantoa ja onpahan Everestin alueella hieman rauhallisempaa kun itse menee sinne patikoimaan..
Nyt pesemään pyykkiä ja sit pihalle ihmettelemään. Mukavaa alkavaa viikkoa sinne missä ikinä tätä luettekin. kesis